15. syys, 2015

Sanaksi ja lihaksi

Eräs ihminen kertoi pitävänsä näiden kirjoitusten elämyksellisyydestä, siitä, kuinka ne kuvaavat kirjoittajansa kokemuksia työstä, luonnosta, kirjallisuudesta ja musiikista, niiden aiheuttamia tunteita ja elämyksiä. Että nykyihmisen arjessa jos elämyksiä koetaan, niistä harvemmin raportoidaan.

Jäin tätä miettimään. Itse asiassa minut yllätettiin aika lailla - nimittäin helposti luulottelen itseni vieläkin siksi samaiseksi synkkyyteen taipuvaiseksi pessimistiksi ja kyynikoksi, jollaisena halusin nuoren itseni nähdä, ja jollainen ehkä olinkin. En ole ehkä katsastellut sisimpääni viime vuosina (vuosikymmeninä) liiemmälti? Tavattaessa en luultavasti tunnistaisi miestä parin vuosikymmenen takaa.

Elämyksellisyys on kyllä tapauksessani vähän välineellistä, harvemmin se muistuttaa hurmioitumista. Pyrin kyllä usein pysähtymään asian äärelle, luonnon- tai valoilmiön, tapahtuman tms., mutta tarkoitukseni on mieluummin saattaa asia mahdollisimman tarkkaan sanalliseen muotoon kuin kokea jotain mullistavaa. Pyrin muuntamaan ei-sanallisen kirjalliseksi, tekemään tarkan raportin. Joskus syntyy sanataidetta, joskus -saastetta.

Helposti käsitetään toistensa vastakohdiksi elämyksellisyys ja rutiinit. Viikonloppuaamujen pitkät metsälenkit koiran kanssa ovat kuitenkin elämyksellistä rutiinia parhaimmillaan. Joillekin luonteille sellainen on parasta. Se antaa olettaa jatkuvuuden. Se tarjoaa perspektiivin. Ja aina ei pidä alkaa kirjallistamaan kaikkea, minkä eteen tulee pysähtyneeksi.