23. loka, 2016

Syksy, taas

Se aika, kun räksät ja mustarastaat parveilevat pihlajissa, tuhkapensaissa ja aronioissa. Kotikadun yli vilistää supi, jota esikoinen epäilee pesukarhuksi. Viherpeippoparvi peittää naapurin liittymän soran. Vaimo nostaa käyneistä marjoista puolisammuneen tilhen tien keskeltä sivummalle turvaan.

Alhaalla laaksossa viheltää haukka, sitä on riennettävä ihmettelemään - mitä se siellä tiheikössä? Rinteessä vastaan lehahtaa paskaseen nauruunsa tikahtuva närhi, joka oivallisella imitoinnillaan taas huijasi yhtä kulkijaa. Myöhäinen huuhkaja eilisillan hämärässä huhusi ja tahditti lenkkeilijää.

Päivät lyhenevät ja pimeä valtaa, mutta samalla aika miltei mystisesti venyy ja jättää enemmän tilaa; niitä minuutteja ei halua laskea, siksi ne vaihtuvatkin arvokkaiksi hetkiksi, parhaimmillaan toisiaan seuraaviksi ketjuiksi. Ainakin se muistuttaa välillä vapautta.

Pidän syksystä. Enemmän pidän vain talvesta, mutta talvesta pitäminen on säästä riippuvaista. Syksy käy aina, parhaimmillaan toki kylmänä ja kuivana. Luen Mikko Rimmisen Hippaa toista kertaa. Sanataiturina Rimminen kulkee Kiven ja Maiju Lassilan jalanjälkiä, samaan mestaruuteen eivät nähdäkseni muut kykene. Tietenkään se ei tarkoita ylivoimaista kirjailijuutta, välttämättä.

Lukukokemuksena syksyn paras on ollut Olli-Pekka Tennilän kokoelma Ontto harmaa. Erkka Filanderin uutta kokoelmaa kyttään tulevaksi kirjastoautoon. Jotain täytyy tapahtua joko minussa tai näissä nuorissa avantgardisteissa, kun ovat saaneet tämmöisen reaktion ja lähentymisen aikaan. Ennen pidin visusti vähintään kädenmitan välissä.