14. tammi, 2017

Pertsaa

Tammikuun alun pakkaset toivat lintulaudalle harvinaisen vieraan, harmaapäätikan. En ollut aiemmin tätä maamme toiseksi suurinta tikkalintua nähnyt, ja nyt se jäi kuin varmemmaksi vakuudeksi vielä nakuttelemaan viereisen pilaritervalepän runkoa. Lähimetsissä riittää kyllä viljalti käpytikkoja ja palokärkiä, ja kertaalleen olen päässyt seuraamaan pohjantikkaa kuusenrungolla aivan läheltä. Se on aivan hermoton ja järkkymätön lintu ja jatkaa vain touhujaan tungettelijasta piittaamatta.

Lunta juuri sen verran, että hiihtokuntoa päässyt vähän testaamaan. Perinteisen liikkeet tulevat kehon tallelokerosta, periytyvät sukupolvien takaa ja lapsuuden laduilta. Ne ovat siten luonnollisia ja pakottomia. Mutta ei urheilun pidä mitään auvoa aina olla, saa se välillä käydä semmoiseksi samanlaiseksi suollatarpomiseksi kuin Myllylällä Tervanevalla aikoinaan. Ajoittain tulee mennä verenmaku suussa, tulla ja mennä, olla niin mennentullen.

Aamuhämärissä koiran kanssa metsässä kuin olisi keskellä mustavalkoista elo- tai valokuvaa, puiden oksat lumen kuorruttamat, ei missään lumikuormassa sentään. Kovin vähän on maassakin lunta. Tähän ei ole vielä tottunut, tuskin koskaan turtuukaan talvi-ihminen.