8. heinä, 2017

Tuholaiset

Alempana rinteessä on hiekkainen tasanne, joka oli vuosien ajan pyhitetty trampoliinihyppelyyn. Nyt tuon suojaisan ja kai miellyttävän pehmeän ja lämpöisen maa-aineksen on äkännyt rusakkopari, jotka eivät oikeastaan lähde koskaan karkuunkaan, mitä vähän väistävät. Tulevan talven kasvituhot jo mietityttävät.

Puunkaatajalla on pihassaan myös oksakasa siellä ja toinen täällä. Niistä löytävät suojansa lehtokotilot, joita sitten kerran pari kesässä myrkytellään rautaoksidilla. Mikään lopullinen tuomio se ei tietty kotiloille ole, mutta sitähän sanotaankin, että jos taistelua ei voi voittaa, kannattaa ainakin minimoida vahingot.

Omassa pihassa jos pitää nurmen suht lyhyenä ja hoidettuna, saattaa säästyä punkin puremalta. Yhden heinittyneen pihan kävin mittaamassa pohjepituisissa työshortseissa, ja parina seuraavana päivänä sai nyppiä parikin inhokkia ihosta.

Nämä ne ovat ne kolme tuholaista, joista enimmin haluaisin pihoissamme eroon.

Kuten on moneen kertaan tullut sanotuksi, viikonloppuaamujen metsälenkit koiran kanssa ovat henkireikä. Ei sieltä haluaisi tulla poiskaan, mutta aika ajoin tulee kierrettyä naapurivuoren uutta omakotialuetta katsastamaan - mimmoisia piharatkaisuja on tehty? Tilaisuuden tullen saattaa jonkun asukkaan kanssa lähteä kaupantekokin pihatöistä käyntiin, kuten tänäkin aamuna.

Sieluun sattuu kun niin monessa pihassa ja liittymässä öllöttää tympeä asfaltti. Onhan kiveys tietty hintavampi vaihtoehto, mutta toisaalta oikein ja hyvin tehtynä kestää aikaa ja nostaa koko kiinteistön arvoa. Oletko koskaan nähnyt nättiä ja siistiä yli vuoden vanhaa asfalttia?

Aloitin luku-urakan, jossa vuorotellen luen Rintalan Mummoni ja Mannerheim-trilogiaa ja Tuurin viisiosaista Pohjanmaa-sarjaa, jälkimmäistä kai jo viidettä kertaa. Jotenkin on tuo Rintalan proosa ollut minulle aina sellaista syntyjään vanhanaikaista, lukiessa ei tule kotoista oloa sitten millään. Tuntuma on aivan toinen kuin vaikkapa Meren tai Hyryn proosassa, ja aivan eritoten omalaatuisella ja -äänisellä Harri Tapperilla. Vaikuttaisko tähän jotenkin yhteinen elinikäinen keskisuomalaisuus?

Runoilija Matti Kangaskosken uutuus Pääkalloneuvottelut taas ihastuttaa kokeellisuudellaan, sivujen taitollaan ja riemukkaalla kielellään, mutta jotenkin teoksesta loppuu bensa puoleen väliin tultaessa.

Kevätkauden kohokohta oli jazz-punk (?) trio Mopon konsertti Vakiopaineessa, ja sitä kun muistelee ja kaiholla uudestaan elää kuuntelemalla bändin Beibe-levyä, ei voi kuin toivoa mahdollisimman pikaista uudelleentörmäystä täällä jossakin, melkein jazzin joutomaalla, keskisessä perukassa.

Kuvan Raidasta otti Verneri. Kumpikaan ei ole varsinaisesti tuholainen.