1. tammi, 2018

Juma

Ystävän käynnistämät pikkujoulupohdinnat jäivät yleisen liikutustilan vuoksi vaiheeseen, ja katsoin tarpeelliseksi palata aiheeseen tässä ja nyt. Moneen, moneen vuoteen en olekaan näitä ryhtynyt syvemmin mietiskelemään. Mutta näillä linjoilla mennään, tätä nykyä.

 

Karkea jako kolmeen: ihminen on joko uskovainen, ateisti tai agnostikko. Vaan kohtalaista vääryyttäpä tätä kaikessa mahdottomuudessaankin niin kovin olennaista kysymystä kohtaan tehdään ajatustapojen ehdottomilla ääripäillä, siis kategoroimalla; 3-kantajaottelu edustaa taipumattomuutta ja oletuskankeutta, joka tekee elämänmittaisesta kysymyksestä tunkkaisen tai jopa vastenmielisen. Erilaisia jumaluuksia/käsityksiä henkisyydestä tänne mahtuu luvuton määrä. Niitä saisi olla yhtä paljon mitä on meitäkin.

 

En usko mihinkään yliluonnolliseen; en usko henkiin tai kohtaloon, mihinkään johdatukseen tai ylimaallisuuteen; en usko jumalalliseen seurantaan, edes niin, että jotain joskus tarkoituksella liikkeelle saatua ja sen jälkeen iäti avaruudessa kulkevaa maailmankaikkeutta joku tai jokin vähän päältä katsoisi. En usko, mutta en halua tulla kutsutuksi ateistiksikaan. Ateisti on helposti tuima ja vihamielinen, uskonnot ja uskonnollisuuden kieltävä suvaitsematon hyperanalyytikko - omalla tavallaan siis täysi hihhuli. Mitä me slaavimausteiseen länsimaiseen hyvinvointikulttuuriin syntyneet sitten syntymälahjaksemme olemmekaan saaneet, sitä taustoittaa varmasti kristillinen elämäntausta, olimme pakanoita tai emme. Kansakunnan pohjavireet ovat olemassa meistä riippumatta, ja pohjiaan myöten evankelisluterilaisessa kulttuurissa marinoituneen on turha ja typerää kiukutella esim. "uskonnollisia" juhlailmentymiä kuten vaikkapa suvivirttä vastaan.

 

Raivokas ateismi on nurkkakuntaista ja poissulkevaa siinä missä kaikki ääriajattelu, puhtaimmat ja kaanonisoiduimmat uskonnot ja opinkappaleet. Ulkopuolelta tulevat säännöt ja opinkappaleet ovat aina toisten keksimiä, ehkä hyvässä tarkoituksessa väsättyjä, mutta aina jonkun toisen elämän osasia. Jokaisen velvollisuus(?) on luoda oma henkisyytensä, tarvittaessa asettautua lohtua ja turvaa tuottavan ajatusrakennelman tai mielikuvan varaan, aina omanlaisen jumaluuden sateenvarjon alle. Ikiomaa henkisyyttään ei tarvitse ketään vastaan puolustaa, eikä sitä ole välttämätöntä perustellakaan kuin juuri itselle, riippumatta siitä, suuntaako usko johonkin jumaluuteen vai onko kyseessä "varma ehkä" kaikkien henkisyyksien olemattomuudesta.

 

Agnostikko taas astuu harhaan kieltäessään koko kysymyksen mielettömänä. Ihmisenä olemisen ominta ilmentymää eli älyä ja sen mahdollistavaa hermokemiallista keskusta olemme velvolliset käyttämään, siksi pohdinnat jumaluuksista, elämäntarkoituksesta ja sen ainutkertaisuudesta sekä muista elämänmittaisista kysymyksistä ovat välttämättömiä. Jotkut näitä elämänfilosofisia kysymyksiä kutsuvat jättiläismäisiksi erheiksi. Minusta mahdottomien kysymysten pohtiminen edustaa olennaiselta osaltaan ihmiseloa.

 

Uskonasioissa katson olevani mielikuvitukseton ja epäpätevä ja aivan liian kyvytön onnistuakseni luomaan/kuvittelemaan senkaltaisen olion, hahmon tai minkätahansa, jolle tässä ainutkertaisessa elämässäni voisin suoda jumalallisen gloorian tai edes hengen aseman. Pidän koko mahdollisuutta yksinkertaisesti älyttömänä. Ihmiskuntaa ja -yksilöäkin kuvaavaa on, kuinka jumaluudet asetellaan tämän kaikkeutemme ja toisaalta pienempienkin yksiköiden kuten kansan, suvun, perheen tai yksittäisen eläjän taakse. Näen sellaisen aikamoisena röyhkeytenä. Kukaan ei ole tärkeämpi toista, eikä tämä kaikkeutemme, jossa elämme ja kuolemme, ole kaikkeudellisessa mittakaavassaankaan mitenkään ratkaisevassa asemassa - se ei vaadi olemassaollakseen mitään tai ketään, ei itseään suojelemaan tai itsensä alullepanevaksi hengeksi/voimaksi mitään jumalallista. Ihmisenä olemiseen elimellisesti liittyvä hybris vain kaiken asettaa kohdevaloon, ja keskiössä on aina juuri ihminen. Tosiasiassa sattuma täällä seilaa, sattumalta tämä pallo täällä kelluu, sattumalta tänne sattui osumaan tietynlaiset ainekset ja olosuhteet tiettyyn aikaan tietyssä järjestyksessä. Tämä kaikki vain on, mutta sen ymmärtämiseksi on tehtävä kaikki mahdollinen ja tämä tekeminen on osaltaan se, mitä me olemme.

 

Lopuksi on sanottava, että ajoittaisten heikkojen hetkieni aikaan olen varsin kateellinen niille, jotka oman pahan paikkansa tullen saavat turvan ja lohtua joltain, jonka käsittävät jumalakseen. Liittynee myös asian luonteeseen, kun mihinkään tämän eksaktimpaan loppupäätelmään on nyt niin kovin hankala päästä.