29. maalis, 2021

Valo

"Sun pitää muuttaa jonnekin Grönlantiin!" Näin tokaisi tuttu koiran ulkoiluttaja ongelmasta kuultuaan. Suurinpiirtein kaikki muutkin vastaantulijat olivat viime viikkoina ihastelleet lisääntynyttä valoisuutta, sulavia hankia ja reippaasti nousseita lämpötiloja, ja itse koen asioiden tilan tietenkin täsmälleen päinvastoin. Pimein syksy on vuoden ajoista ehdoton suosikkini, ja hyvänä kakkosena tulee talvi, varsinkin silloin harvoin, kun se täyttää kaikki perinteisen ja vanhanaikaisen talven tunnusmerkistöt paksuine hankineen ja paukkuvine pakkasineen.

Jotain vikaa jossakin - valoon reagoidessaan aistimeni ja hormonini aiheuttavat päinvastaisen reaktion pääväestöön verrattuna. Sattuneesta syystä aihe on kiinnostanut sen verran, että asiaa on joutunut selvittämään. Ja näin on kuulkaa näreet, että Suomen väestöstä muutamalle promillelle (jokusen prosentin sadaosalle eli aika vähälle porukalle) valon vaikutus hermosoluihin sekä valohakuisiin ja -pakoisiin molekyyleihin on yhtälailla selkeä kuin pääosalla väestöstä, mutta aiheutuva reaktio syystä tai toisesta täsmälleen vastakkainen.

Ja onko siinä nyt muutenkaan laitaa, että keväällä hiihtäessään joutuu ennestäänkin raskaassa lajissa puskemaan vielä paksuun sohjoonkin? Ja rapa roiskuu katujen varsilla pelottavan kauas ja korkealle... Eikö voisi ajatella, että kerran sadettuaan lumi vain jäisi maahan, ei nyt sentään ikiajoiksi, mutta edes muutamaksi vuodeksi? Kunnon vanhanaikaisen talven jälkeen toive ei kuulosta yhtään ylimitoitetulta. Ties milloin saadaan iloita vastaavasta seuraavan kerran. Ehkä ei enää ikuna? Isolla vaivalla ja runsaalla sadannalla aikaansaadut kinokset ansaitsisivat lisäaikaa, näin on näpäreet!

Vaan onpahan toisalta niinkin, että viikonlopun hiihtolenkin loppukilometreillä metsän reunasta kajahtava kevään ensimmäinen mustarastaan huilukonsertto kalskahtaa aika komealta ja metkalta... Ja tintit kun tulevat aamuvarhain metsässä ikäänkuin kyselemään, että kuka täällä liikkuu ja mitä aikoo? Niille kun vihellellen vastailee, innostuvat vain lisää ja änkevät ihan lähimmälle oksalle huikkaamaan vastalauseensa, tai muuten vain seurustelemaan, mistä sitä tietää.

Eli minkä sille mahtaa. Ei paljon kiukuttelu auta. Tulkoon siis, ensin kevät ja kohta perässä kesä. Sellainen kuitenkin toiveena, että isommat sateet jättäisi mieluiten öiseen aikaan.

Kuva Sari Linna