30. touko, 2021

Hiljaisuus

Aittovuoren ja Kangasvuoren välistä kun suuntaa Laukaan ja Leppäveden suuntaan, saa kulkea aika rypistyksen. ennen kuin pääsee metsässä niin syvälle, ettei kaupungin ja liikenteen äänet yllä korviin saakka. Pari kilometriä kapeassa väylässä Kangaslammen ja Vaajakosken välissä kohinameteli puskee vieläpä molemmista suunnista, vaikka metsä sinänsä on juuri niin hienoa ja perinteistä suomalaista puupeltometsikköä kuin kaupunkimetsältä osaa toivoa.

Mutta hiljaisuutta löytääkseen ei tarvitse kulkea aivan niin pitkälle. Aittovuoren ja Kangasvuoren välisessä laaksomuodostelmassa kulkee suojeltu pikku puro, ja siellä voi keskittyä pelkästään luonnon ääniin, puron solinaan ja lintujen lauluun. Erityisesti punakylki-, laulu- ja mustarastas siellä lurittelevat niinkuin ei missään muualla. Aittovuoren ja Kangasvuoren läpi eivät konemetelit yllä.

Joskus aikuisempana tulemme ehkä etsineeksi itsellemme asuinsijan, missä ei tarvitse moottoriteiden ja kaupunkien kohinoista häiriintyä, kumppanini ja minä. Hiljaisuuden kaipuu on kasvanut merkittävästi viime vuosina. Metsälenkeillä tulee hakeuduttua juuri tähän laaksoon, missä ei tarvitse meluja harmitella. Pelkkä metsä ja siellä liikkuminen ei enää välttämättä riitä. Pitäisi saada nauttia myös pelkästään metsän äänistä.

Mutta vettä piisaa, kuten alla olevasta, Sari Linnan ottamasta kuvasta voi havaita. Talvi oli liki perinteinen, hieno lumitalvi ja nyt toukokuussa sadanta on ollut paikoin ennätyksellistä. Sellaisesta luonto kiittää. Jotkin ihmistekoiset rakenteet voivat valtavasta vedentulosta kärsiä. Vaikka ihmisen aikaansaama ei välttämättä ole aina pikaisesti korjattavissa, sentään sen saa yleensä ajanpitkää ja tarvittaessa pykättyä kyllä uudelleen, ehkä entistä ehommaksikin.