12. tammi, 2022

Puhdistuminen

Mitä tähän hektisessä, koronan ja sitä koskevien uutisten täyttämässä maailmassa elämiseen tulee, yksi hedelmällinen tapa olla siinä on olla aika ajoin olematta. Miten se muka onnistuu? Joku kehittää sisälle kääntyneen itsetarkkailun avulla mieltänsä ja meditoi. Toinen ryyppää. Yksi harjoittaa joitakuita muita toimintoja erilaisten tietoisuuden tilojen saavuttamiseksi.

Viimeksi mainittu tuntuu mielenkiintoiselta, sehän ei oikeastaan tarkoita mitään. Lyhyen funtsimisen jälkeen alkaa kuulostaa kuitenkin tutulta. Ja nyt en puhu mistään tajunnan laajentamisesta erilaisin viritys- ja virikeainein, enkä myöskään arkisemmin johonkin kirjalliseen maailmaan upottautumisesta.

Nimittäin on sillä tavalla, että kahdessa paikassa (ainakin) saavutettavissa on mielentila, jonka voi varmuudella sanoa olevan sekä "normaaliin" verrattuna laajentunut, että myös erikoisesti pelkästään yhteen asiaan keskittynyt. Nuo paikat ovat jazzklubi ja mailapelikenttä. Keskityn tässä ensin mainittuun.

Tietenkään pelkkä avaruudellinen tila ei riitä, tarvitaan myös tapahtuma. Olkoon se siis jazzklubilla elävä konsertti, ja mielellään sellaisen bändin, joka tekemisissään ja repertuaarissaan vannoo enimmäkseen vapauden, improvisaation ja jopa avantgardistisuuden nimiin. Sattumalta paikalle haksahtanut ehkä näkee ja kokee tuon kaukaisesti musiikkiesitystä muistuttavan performanssin silkkana hälynä ja kakofoniana, mutta moiseen soitantoon tottunut ja vihkiytynyt keskittyy niin kuin ei koskaan ennen (lukuunottamatta viime kertaa ja sitä edellistä jne.). Kuulija puhdistuu. Millä keinoin?

Vapaamman jazzin konserteissa on tapana kehitellä improvisaatioita ja muunnelmia, jotka vievät esityksen joskus kauaskin alkuperäisestä sävelmästä ja mahdollisesta levytetystä versiosta. Ehkä sävellys on alkujaankin ollut vähän vapaampi ja mystisempi pirskahdus? Ollaan helposti käsittämättömän äärellä. Mitä tekee maallikkokuulija (jollainen siis itse olen) tällöin? Hän keskittyy: jokaisen instrumentin ääneen erikseen; jokaiseen suoritukseen ja musiikin pienimpäänkin yksityiskohtaan kuin johonkin ainutlaatuiseen aarteeseen. Sillä ne ovat siellä kyllä! Joskus ne löytyvät, ja siihen vihkiytyneen kuulijan tulee muut asiat ulossulkevalla keskittymisellään pyrkiä. Löytämiseen.

Aika ajoin soittajien hämmästyttävät suoritukset tuovat kuulijan kasvoille riemastuneen hymyn, välillä kyynelten läpi pidätellään ylenmääräistä liikuttuneisuutta. Ja tätä kun jatkuu kappaleesta toiseen ja parhaimmillaan vielä bändin soittaman toisen setin ja encoreidenkin ajan, kuulija herää ja huomaa olleensa parituntisen niin syvällä, etteivät maalliset murheet tai muukaan häiritsevä ole sinne saakka yltäneet.

Kuulija poistuu konsertista puhdistuneena. Saavutettu tila saattaa kestää viikkoja, vaikkakin se arjen puserruksissa haipuu ja välillä häviääkin, palaten kuitenkin takaisin vaikkapa konsertista hankittua levyä kuuntelemalla (vaikka se ei koskaan ole sama asia) tai konserttia muistelemalla (vaikka aika ei kultaa vaan haalistaa).

Mailapelin tiimellykssä tapahtuu suurinpiirtein sama asia, vaikkakaan ei yhtä kokonaisvaltainen - molemmissa keskitytään yhteen ainoaan asiaan niin tiukasti, että siihen ei ulkopuolelta ole pääsyä millään. Pelin tai konsertin loputtua huomioidaan uusi päänsisäinen tila, joka tuntuisi mahdollistavan uusien ajatusten ja asioiden entistä paremman ja tehokkaamman haltuunoton, ylipäätään paremman jaksamisen.

Olkoonkin jokaisella mahdollisuus moiseen sisäiseen pu(h)distumiseen, kunkin parhaaksi näkemällä tavalla. Jazzkonsertteja suosittelen vahvasti. Kyllä niihin vielä pääsee, vaikka juuri nyt on vaikeaa. Kakofoniakin ehkä lakkaa olemasta kakofoniaa, jo pian alkaa keskittyminen. Mailapelien puolesta liputan myös, olkoonkin, että eilisessä pelissä kaveri latasi squashpallolla täysillä ohimooni, justiinsa tuohon rillien ja silmäkulman viereen.

Mutta samalla tavalla kuin jazzkonserteissa tulee pidättäytyä ainakin isommilta annoksilta punaviiniä, mailapeleissäkin kannattaa pysyä poissa pallon tieltä, varsinkin squashissa.

Sen erän hävisin.